keskiviikko 26. helmikuuta 2014

Raitaoksennus

Yhtenä unettomana yönä kerin lankoja, kun piti tehdä jotain hiljaista hommaa, jotta muu porukka saa nukuttua Mörököllin touhutessa. Oli väsy, kipuisa, harmitus, paha olla. Kaikki se piti saada jotenkin henkisesti oksennettua ulos. Ekaa kertaa huomasin purkavani hommaa neulomalla - tää neuloosi on oikeasti pelottavaa :-) Korujen kautta olen tehnyt tällaista työstöä ennenkin ihan tiedostamattani.

Tällä kertaa tarvitsin masentavan mustan lisäksi värejä, oikeaa kaaosta, joten valitsin varastosta Nallen Taikaa ja mustaa. Raitageneraattorilla hain raidat, otin kakspuoloset pyöröaddit ja aloin neuloa. Kärjestä alkaen, 60s, magic looppaamalla kaks sukkaa kerralla ja niin pitkä makkaravarsi kuin langoista riittää. Kantapääksi tiimalasikanta siten, että tein myös kiilan, johon lisäsin yhteensä 12s terän puolivälin jälkeen joka toisella kerroksella. Tiimalasin aloitin kun terä hipoi nuppiluuta. Käytin shadow wrap -tekniikkaa, joka jotenkin luonnistuu miulle. Tosin ohjeen mukaisesti tehtynä en vieläkään tykkää täysin lopputuloksesta, nuo vaakalangat on kamalan näköiset.

Olipahan mielenkiintoinen kokemus, vaikka keriä oli vain kolme. Kaaosväri tuli yhdeltä kerältä sisä- ja ulkopuolelta juosten, mustat mun oli pakko keriä omille kerilleen, kun ei mitenkään enää onnistunut yhdeltä kerältä. EVO. Vaan kyllä mä olin solmussa noiden lankojen kanssa! Normisti saan yhdenkin kerän solmuun ja sykkyrälle, niin nyt piti todella keskittyä lankojen pitämiseen järjestyksessä. Hahaa, siinähän tulikin se syy, miksi nämä rumasukat piti neuloa: Pitää pitää langat omissa käsissä ja järjestyksessä, ettei mene kaikki hommat solmuun. Että voi neulominenkin olla vilosoohvista. Huomaan olevani kontrollifriikki.

Nämä ovat todellakin Rumasukat, mutta aivan täydelliset tarkoitukseensa. Sääli, että Rumasukka-äänestys kerkesi mennä jo. Tässä tuli kuitenkin samalla etsittyä taas sitä omaa Täydellistä Perussukkaa. Vuoden olen hakenut sopivaa yhdistelmää langasta, puikkokoosta, silmukkamäärästä, kantapäästä ja kannan aloituskohdasta. Tämä vähän kestää, kun yhtä perussukkaparia saatan tahkota kolme viikkoa tai ylikin... Ei ole vielä täydellistä syntynyt, mutta matka jatkuu.

Näistä tuli niin kamalat, että en tiedä pystynkö käyttämään näitä edes saapassukkina - varsinkaan kun juurikaan en käytä saappaita! Onneksi kauhistuttavan makkaravarren voi työntää siististi kasaan, jottei siitä näy niin paljoa! Paitsi... Mitä enemmän näitä kattelen, niin ehkä nää voikin olla ihan jees. En tiä viä.

sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Weckströmiin sopiva rannekoru

Ihanalla Rouvalla on käytössä valtaisan ihana sormus, Gondan naamio. Rrrrakastan Weckströmin sormuksia, ne ovat suuria, veistoksellisia, upeita. Noh, Rouvan kuitenkin tuli saada ranneke, joka sopii sormuksen ja muutamien palakaulaketjujen kanssa yhteen, muuten vapaat kädet. Tehtävän anto oli siis kohtuullisen hankala, mutta juuri sellainen josta itse pidän. Liian määritellyt työt eivät anna samanlaista onnistumisen iloa eivätkä ne mahdollista työn muuttumista tekemisen aikana. Juuri se muutos ja työn kehittyminen on asia, jota on huisin hienoa seurata korua väkertäessä.

Minun rahkeet eivät ihan justiinsa riitä veistoksellisuuteen ja minkäänlaisia valumahdollisuuksia ei ole kotipaikkakunnalla... Hmmm. Viime kesänä tuli Kankaanpäässä kokeiltua vesivalua. Kaivelin ne palaset esille, ja Tytär sai valita palat, joista Rouvan ranneketta aloin työstää.

Paloiksi valittiin vajaan sentin halkaisijalta olevia valuja, ettei rannekkeesta tule kovin massiivinen. Tämä sopinee siten myös Rouvan keveiden palaketjujen kaveriksi. Kuvausrekvisiitaksi oli pakko tiputtaa yhteen kuppiin tuollainen Swarovskin puoliporattu helmi, kun hän sattui olemaan niin tyrkyllä pöydän kulmalla.

Pantalangasta tein vaille senttisiä paloja, jotka juotin kiinni vesivaluihin. Palat kiinnitin toisiinsa pienillä avolenkeillä. Tykkään, että korussa on monta ns. heikkoa lenkkiä, ettei ranteelle käy köpelösti, jos ranneke jää johonkin kiinni.

Tästä tuli omasta mielestäni aika kiva. Kevythän tuo on, alle 10-grammainen, mutta silti siinä on jotain näyttävyyttä. Vesivaluja en hiulannut erikseen puhtaaksi, vaan saivat rummussa kiillottua sen verran kuin itse tahtoivat. Hienohopea tietysti kuluu pinnalta pois ajan saatossa, mutta onpahan jotain yhteneväisyyttä sormuksen pinnan kanssa.

Tämän rannekkeen teko kävi oikeasti tosi nopeasti. Idea oli heti selvä, palat löytyivät kotoa ilman haeskelua ympäri maailmaa, juotosjumalat olivat suosiollisia. Kaikki loksahti heti kohdilleen. Yleensä silloin korusta tuppaa tulemaan hyvä. Luulen, että niin kävi nytkin. Itse tykkään kovasti, ja Rouvakin vaikutti koruunsa tyytyväiseltä.

keskiviikko 19. helmikuuta 2014

Keskeneräistä lankahommaa

Viime ajat ovat olleet vähän sellaisia, että en ole saanut mitään aikaan. Olen aloitellut hommia, tehnyt vähän sitä ja tätä, mutta systeemit ovat levällään. Päässä olisi ideoita, mutta ne eivät halua tulla ulos. Ehkä niissä on vielä jalostettavaa.

Mie, villasukkien tikkuaja, olen laajentamassa repertuaariani. Ei tästä villapaitaa ole tulossa, eikä edes liiviä. Lämmintä siitä ainakin on tulossa - ja ilmavaa ja kuohkeaa. Ihana iloisen harmaa, joka taittaa toisinaan ruskeaan, ja olenpa sen jossain valossa nähnyt vihreänäkin.

Tämä lanka on ainakin minun mittapuullani luksusta. Alpakkaa ja nylonia, kuohkeaa, rustiikkista, lämmintä, ihanaa. Lahopäisellä pätkäneulojalla pitää olla laskuri käden ulottuvilla koko ajan. Ehkä auttaisi, jos opettelisi lukemaan neuletta.

Jotta en menisi kokonaan ohi blogin varsinaisen aiheen, on hopealankakin ollut työn alla.  Kaivoin esiin sahan ja värkkäsin millisestä langasta kakspuolosia renkaita. Nämä ois tarkoitettu rannekkeeseen. Malli on vielä vähän vaiheessa, jonkun sortin puoliversio x-ketjusta. Tai jotain sinne päin.

Siinä ne köllii. Pienet, sievät, kiiltävät hopearenkaat sahauspölyn keskellä.

Ei se välttämättä ole pelkkää sahauspölyä. Saattaa se olla tähtipölyäkin, ken tietää. Niin olisi ainakin mukava ajatella.

sunnuntai 16. helmikuuta 2014

Ihastuttava paketti

Tämä on häkellyttävää. En ole lapsuusaikojen jälkeen juurikaan voittanut arvonnoissa. Nyt olen tainnut tilata itselleni paremman onnen. Voitin ihanaisen Magsin arvonnassa hienon korukivipaketin, jonka haluan ihan varta vasten esitellä täälläkin. Tällä kertaa enemmän kuvia ja vähemmän löpinöitä.

Ensimmäisenä suloisesta organzapussukasta putkahti ihanan hassu piirroskoira toivottamaan hyvää ystävänpäivää.

Seuraavana huomion kiinnittivät nuo eriskummalliset marianne-raitaiset helmet. En ollut tajunnutkaan, että helmet voivat olla näin suuuuuria. Taustalla oleva helmimitta on kaksi senttiä leveä, jotta siitä saapi osviittaa koosta.

Ihanat, ihanat karneolimöllykät. Olen tykännyt karneolista aina todella paljon. Se oli varmaankin ihan ensimmäisiä kiviä mitä koruiluni alkuvaiheessa tilasin. Möllykät ovat mittapuullani valtavia, eivät mene läpi tuosta 12 mm:n reijästä.

Ja savukvartsi... Aina yhtä koskettava, kaunis, maanläheinen ja silti herkkä. Tällaista etsattu-/mattapintaista en ole ennen hypistellytkään.

Larimar, vedenvihreä 'delfiinikivi' on minulla ensimmäinen laatuaan. Se huuteli kivipakkejani kohti ja tahtoi kuvaan kaverinsa lapis latsulin. Ehkäpä näistä muotoutuu jotain, kun saavat hetken jutella keskenään.

Voi tätä serpentiiniriipusta. Kuinka voikaan kivi vetää puoleensa. En tahtoisi laskea tätä käsistäni, en. Tällä tuntuisi olevan itselleni tällä hetkellä erityisen suuri merkitys. Kaverina hällä kuvassa ihastuttava belgialainen lamppuhelmi.

Nämä pikkuiset vuorikiteet olivat viimeinen tyrkkäys siihen, että osallistuin koko arvontaan. Ne ovat niiiin hienot, luonnon muokkaamat ja kauniit. Ne ovat kuin jäätä, toiset läpinäkyvän kirkkaita, toiset sameita. Hienoja. Eikä valtamerijaspiksessakaan vikaa ole, ei. Jaspikset ovat minulle niin läheisiä, ihan kaikki jaspikset. 

Tässä on pääsyy arvontaan. Ikinä en osallistu vain muodon vuoksi, vaan silloin jos todella toivon voittavani jonkun äärikivan jutun. Oletteko koskaan nähneet näin kaunista kiveä? Minä en ole. Nuo värit, kuviot, kiehkurat... Niin upeat. Turritellaa olen ihastellut kuvista siitä asti kun ensimmäisen kuvan näin. Nyt minulla on oma - kaksi omaa! Voin kertoa, että näistä teen jotain itselleni, kunhan enste kertovat mitä haluavat.

Kaunista, kaunista.

Kiitos, Mags, valtavan ihanasta paketista. Tässä oli kaikki palikat niin kohdallaan, ettei paremmin olisi voinut ollakaan.

keskiviikko 12. helmikuuta 2014

Kissut korviin

Mulla oli yhtenä päivänä ansiotöissä korvissani kismäyt. Asiakas näki ne, ja tiedusteli josko voisin tehdä saman oloiset hänen ystävälleen ystävänpäivään mennessä. No jo vain! Puolmillistä levyä, millistä lankaa, saha, viila, pihdit, pora, juotosvermeet ja neljä helmeä. Vähän vielä aikaa ja se on siinä.

Nämä tyypit ovat hassuja. Jokaisesta tulee oman näköisensä, mie en juuri voi vaikuttaa persoonaan. Näille kaveruksille tuli pientä itämaista ilmettä korvien koosta johtuen. Takapuoli menee vinkkaralleen siten, että elävästi muistan pienen prinsessakissani hepulikohtaukset vauvana. Se juoksi selkä köyryssä vinottain hyppy-pomppu-loikkaa, mukamas sähisi kiukkuisesti ja loikkasi kimppuun. Tytsä oli puolen nyrkin kokoinen tirri...

Pinnan halusin satinoituna, joten sellaisen tein. Jollakin tavalla näiden muutaman tekemäni parin pitää erota toisistaan, olkoon se tässä tuo pintakäsittely.

Nämä ovat taaskin sellaiset korvikset, joista on  mahdoton saada kuvaa. Ne ovat niin keveät, että keikkuvat ripustuksessaan minuuttikaupalla jo siitä, kun kameran laukaisinta painaa. Kaukolaukaisimesta oli tietty patterit loppu, ja niitähän on tunnetusti hirveän vaikea ostaa. Kaikki krohmut myös oikein korostuvat. Ehkä hopeakoruista pitäisi ottaa kuvia vain noin neljän metrin etäisyydeltä...

Tämän postauksen myötä tahdon toivottaa hyvää tulevaa ystävänpäivää kaikille ystäville niin tosi- kuin nettimaailmassakin! Ihanaa, että olette olemassa.

sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Laatta-aihioita

Mä haluaisin keksiä tai kuulla näille laatoille jonkun oikean, arvoisensa nimen. Näistä tulee puhuttua romu- tai jämälaattoina, ja ne ovat aivan liian väheksyviä nimiä.

Näistä piti tuleman ihan vaan aihioita, joista sitten päivänä jonain muotoutuu jotain muuta. Nuo kaksi ylintä todennäköisesti saavat jäädä ihan tuollaisiksi. Alimmainen saa ehkä reunukset ja jonkin säntillisemmän muodon. Saa nähdä, hää ei ole vielä kertonut, miksi haluaa isona tulla.

keskiviikko 5. helmikuuta 2014

Tuubihuivi patenttineuleena

Olin jo syksyllä ostanut Novitan Hilettä, josta oli tarkoitus neuloa tuubihuivi patenttina. Se vaan jäi ja jäi, enkä saanut opeteltua patenttia. Se kuulosti niin kovin vaikealta ja hankalalta ja sellaiselta EVO-jutulta (En Vaan Osaa). Onneksi tätipäivilläni olen huomannut, että asioita, joita ei valmiiksi osaa, voi opetella. Ja nyt se oli pienoinen pakkokin, jotta voisin neuloa Salkkarit-hartiahuivin, joka valmistunee sitten joskus hamassa tulevaisuudessa.

Netin syövereistä löytyi  onneksi ohjeita patenttiin. Miulla oli niin sama olo kuin mailla, joten hänen kauttaan löysin itsellenikin sopivan Punomon ohjeen. Itse patenttihan on hyvinkin yksinkertaista. Ainoa pulma oli se, että minulla oli kolmen väristä Hilettä, jotka halusin kaikki tunkea samaan huiviin. Maria on onneksi kirjoittanut ja kuvannut ohjeen kaksivärisen patentin neulomiseen. Kyllä näinä netin aikoina on taivaallista, kun joka asiaan löytyy ohjeita ja tutoja niin kuvina kuin videoinakin. Enpä olisi tätäkään 20v sitten opetellut, en varmasti, sillä tein ekoja viittä kerrosta varmaankin noin 17 kertaa. Aloitin homman italian cast-on -tyylillä ja päätin homman jollain Jeny's Surprisingly Strechy Bind-Offin -tyylisellä systeemillä, jota käytän myös sukkien varsiin.

Ajattelin kokeilla tuubihuivia kutosen puikoilla, kun miulla oli nyt uuet, superhienot Knit Pron koivupyöröt. Silmukkamäärä 45s ja pituutta niin paljon kuin kolmesta kerästä riittäis, toive oli noin 110cm. Suunnitelmana oli, että tuubin voisi nostaa korvallisille tarpeen vaatiessa. Patenttiputken yhdistin virkkuukoukun kanssa.

Muuten ihan hyvä, mutta olis saanut olla joko pidempi tai lyhempi. Nyt se on yksinkerroin liian löysä ja kaksinkerroin liian tiukka. Sitä olisi voinut ehkä käyttää hartialämmittimenä tai siitä olisi voinut laittaa makuualustan koiralle. Paitsi että villaa langassa ei ole kuin nimeksi, ja akryylivuode ei ehkä olisi lampaantaljaan tottuneelle koiralle kovin mieleen...

Tulipahan testattua. Tämä meni purkuun kumminkin, ei tämmöselle näineen ollut mitään käyttöä. Tyhmää akryylilankaa, mutta raaskinut uuniinkaan nakata :-) Jätin harmaan pois ja teen kapeamman ja pidemmän huivin, se on työn alla nyt.

Miun piti laittaa tähän ihanat, kässymessuilta joskus ostetut käsintehdyt napit. En sit viittiny, ettei mee hienot napit hukkaan. Käytän ne johkin muuhun.


sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Pari spinneriä

Kun ystävä näki tekemäni spinnerin, hän toivoi välittömästi samanlaista. Fiuuh, miehän en periaatteesta tee samanlaista työtä kahta kertaa. Tekstikin oli ilmeisen osuva, sillä sen tuli olla täysin samanlainen. Teksti muistuttaa itseäni siitä, että sen mitä sitten teenkin, niin sen pitää tehdä minut jollain tapaa iloiseksi. En tiedä mikä tekstin merkitys on ystävälleni, se olkoon hänen salaisuutensa.

Varsinaisen spinnerin tein sileänä, ja runkoon tein osittain tuollaista loimottavaa pintaa. Se ei kylläkään näy lopputuloksessa. Sormuksen jätin myös ilman patinointia. Spinnerin tein tuollaiseksi vähän kiemurtelevaksi. Eiköhän se ole riittävän erilainen, jotta menee miun seulasta läpi ;-) Ystäväinen taisi ihastua sormukseensa. Koruntekijälle paras kiitos on se, että koru sujahti sormeen heti, eikä ystävä ottanut sitä enää pois sekunniksikaan.

Pitkästä aikaa tahdoin tehdä itsellenikin jotain. Spinnerisormus sai siis jatkoa, sarjatuotantoa näes. Olen pidempään suunnitellut vähän leveämpää spinneriä, jossa on useampi rinkula. Tälle tuli leveyttä reilut 10mm, rungon pintaan myöskin loimotusta ja kolme irtorinkulaa. Kaksi niistä tein kuviolangoista, jotka ovat lojuneet NERIK-laatikossa (Näitä En Raaski Ikinä Käyttää) ties kuinka kauan. Päätin, ettei kukaan niitä laatikosta ihaile kuitenkaan, eli joutavat käyttöön. Paksuin rinkula on kahen milliin puolipyöreästä langasta. Tekstiksi valikoitui miun maun katsantokannan mukaisesti "Pyyä vaan". Tekstistä ei tosin näy pilkahdustakaan tuolta rinkuloiden alta, mutta tiedänpähän itse sen olevan siellä.

Tässä kaverukset vielä parissa yhteispotretissa. Ystävälle lähti mukaan jotain muutakin, nauhakoru omista korupaloista ja "mitali" koiran kaulapantaan. Niistä ei tullut otettua kuvia, mutta eikaisevväliä.