Ystävälläni oli kerran koira, jonka lempinimi oli Hirvi. Eihän hän mikään hirvi ollut, mutta korkea ja pitkäkoipinen kavereihinsa verrattuna. Hirvi siirtyi reilu vuosi sitten vaivattomille maastojuoksuradoille.
Säläpussukoita penkoessani löysin ainakin kymmenen vuotta mukana kulkeneet Kanadan kolikot. Eikös siellä joukossa ollut kaksi 25-senttistä, joissa koreilee (ehkä) hirvi. Niistä oli pakko tehdä ystävälle korvikset.
Oli kovin, kovin vaikea keksiä kiinnityssysteemiä, jolla koko kolikko tulisi parhaiten näkyviin. En halunnut tehdä umpinaista - tai edes lähes umpinaista - taustaa. En halunnut tehdä levystä reunusta. En halunnut kieputella kolikkoa ohuella langalla, koska en vaan osaa. Koska en tiedä kolikoiden nikkelitilannetta, en halunnut minkään osan olevan suoraan ihoa vasten. Päätinpä sitten kokeilla ensimmäistä kertaa tällaista hyvin yksinkertaista kynsikiinnitystä. Varmaan sillä on joku ihan oikea nimikin, mutta en tiedä sitä.
Takaosa ei ihan kympillä viehätä silmääni, mutta tämä toimii hyvin. Yllättävän hyvin. Olin varma, että kolikko ei pysy kiinni, kynnet repsottavat ja tarttuvat kaikkeen kiinni ja kaikkea muuta mahdollista. Mutta vielä mitä. Siitähän tuli hyvä. Neulotun kaulahuivin kanssa pitää kuitenkin olla varovainen, sellaiseen kynnet saattavat tarrata.
Itse asiassa Hirven lähdön vuosipäivä oli juuri näiden luovuttamista edellisenä päivänä. Enhän sitä tietenkään muistanut, mikä lie sattuma taas. Itkukshan se meni, kummallakin. Kaameaa tehdä ystäville koruja, kun aina itkee sekä antaja että saaja :-D Elkää tulko vanhoiks! Mietin tässä, että jos itkemisten tahti kehittyy tätä rataa, niin kymmenen vuoden päästä en ehdi mitään muuta tehdäkään. Ei sen niin väliä, että onko iloa vai surua, aina tunteet tursuaa silmistä. Ihanan pöhlöä.
Itse asiassa Hirven lähdön vuosipäivä oli juuri näiden luovuttamista edellisenä päivänä. Enhän sitä tietenkään muistanut, mikä lie sattuma taas. Itkukshan se meni, kummallakin. Kaameaa tehdä ystäville koruja, kun aina itkee sekä antaja että saaja :-D Elkää tulko vanhoiks! Mietin tässä, että jos itkemisten tahti kehittyy tätä rataa, niin kymmenen vuoden päästä en ehdi mitään muuta tehdäkään. Ei sen niin väliä, että onko iloa vai surua, aina tunteet tursuaa silmistä. Ihanan pöhlöä.