sunnuntai 5. heinäkuuta 2015

Kaiverrettu suojelussormus

Kurikan kurssilla kokeilin kaivertamista ensimmäistä kertaa eläissäni. Se oli ja on vaikeaa. Ehkä senkin voi oppia, kun tarpeeksi treenaa. Voin kuitenkin huvittaa teitä näyttämällä ihan ihka ensimmäisiä kokeiluja. Näissä on pyritty täyttämään pinta mahdollisimman tarkkaan - ja vielä molemmin puolin levyä. Materiaalia ei pidä tuhlattaman.

Tässä on ensinnä tasokaiverrusharjoitusta. Silläkin oli jokin hieno ammattitermi, rambuleeraus/skrambuleeraus tjs, mutta en saata muistaa sitä. Pari pientä viivanpätkää tuolla täysissä kuparilevyissä on sen näköisiä, että voisin kutsua niitä onnistuneiksi. Vaan kuten piirroksista ja sommittelusta näkyy, niin kyllähän näistäkin jotain on suunnitteilla.

Kuinka vaikeaa voi viivan tekeminen olla? Suorasta tulee mutkittelevaa ja kaarevasta tulee kulmikasta... Askelpituuden vaihtelusta näkee, että mulla ei ole rytmitajua ollenkaan.

Pyör(t)ökaivertimen kanssa toimiminen oli sitten vielä astetta tai paria hankalampaa. Jälki on tässä ekassa levyssä aivan hirveätä - eikä vammoiltakaan vältytty. Voin omakohtaisesti kertoa, että pajatyöskentely hankaloitui jonkin verran, kun kaivertimen tuikkasi etusormeen luuta myöten. Auts. Ihan kaikki naarmut eivät  ole lipsahduksia, levyssä oli jo valmiiksi jälkiä :-D

Mun ehdoton lempparisormus on ollut tämä ylimmän kuvan vasemman puoleinen sormus. Se sujahtaa sormeen useammankin kerran viikossa. Sille piti nyt tehdä seuraaja, tai ainakin kaveri. Pikatyönä tekaisin sitten tällaisen hyvin yksinkertaisen sormuksen, jossa haasteena oli taivuttaa ylä- ja alareunaa siten, etteivät reunat hinkkaa ihoa. Hyvin onnistui. Kaiverrusjälki nyt on mitä on, mutta toimii. Rungon takaosa on tehty puolipyöreästä langasta, jotta sekin istuisi mukavasti.

Jostain intternetin syövereistä löysin kuvion symboloivan perskohtaista suojelusta. Sitä tarvittiinkin tässä toissayönä. Koirapojat ulkoilivat harvinaisen pitkään omassa, aidatussa metsässä. Yhtäkkiä kuului epätavallinen Setämiehen haukahdus, ja minun piti lähteä oikein katsomaan, jotta mitä metsässä tapahtuu.

Tyypit olivat ihan tohkeissaan, ja rhodekoira kantoi suussaan jotain vähän isompaa ja karvaista. Hemmetti, se oli supinpoika. Onneksi supeilla on tapana feikata kuollutta. Tämäkin oli hiirenhiljaa ja velttona vaikka ympärillä tapahtui mitä. Hain lumilapion ja roudasin mettänelävän takaisin aitojen ulkopuolelle. Toivottavasti se ymmärtää pysyä tulevaisuudessa poissa meiltä. Supeja ei meillä kaivata.

10 kommenttia:

  1. Ohhoh, vaikuttaapas mielenkiintoiselta! Jään odottelemaan innolla, mitä näistä lopulta tulee :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niimmääkii! Ehkä joskus ens kesänä nähään mitä niistä tulee...

      Poista
  2. Niin joo, ja piti sanomani, että upea sormus! Kaiverrusjäljen rouheus sopii todella hyvin riimuun, ja hopean sileys tuo mukavaa vastapainoa muuhun rouheuteen. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo tasokaiverrus on jotenkin juuri sellaista muinaisen näköistä, eli se piti riimua varten valita. Tästä tuli melko mieluinen.

      Poista
  3. Nämähän ovat tutunnäköisiä :-D Todella näyttävä sormus kuvattunakin :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kas päivää, kaima!
      Teillä olikin upea sormus viimeisessä postauksessa. Järkyn kaunis ametisti!

      Poista
  4. No johan, nyt ollaan taas jännän äärellä. Hyvää jälkeä sormuksessa, just sopivan rouheaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaunis kiitos, Kipene! Vaikka kuinka tykkään olla harakka, niin aina väliin tämmöiset rouheat iskee ihan satasella.

      Poista
  5. Kaivertaminen on mun akilleen kantapääni, mulla vaan ei riitä siihen taitoa.... kädet ja aivot ei rimmaa sitten yhtään!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on vaikeaa, en ymmärrä kuinka kaivertamisen voi oppia. Tuntikausia kun joka päivä harjoittelis, niin ehkä sitten jonkun viivanpätkän sais tehtyä. Mut omaks ilokseni välillä tunailen, oikeat kaiverrukset saa tehdä joku ihan muu!

      Poista

Kiva kun piipahdit - tervetuloa uudelleenkin!
Toivottavasti ehdit jättää puumerkkisi.